Lukusuositukset: Lisää suositeltavaa luettavaa

Kirja on kolmen sodan kuvaa käsittelevä tutkimuksen ensimmäinen osa, joka paneutuu 1900-lukuun. Sarjan muut osat käsittelevät nykyaikaa ja tulevaisuutta, ja ne ilmestyvät vuonna 2018. Kirjoittajiksi on valikoitunut joukko sotahistorian tutkimuksen ammattilaisia. Kullakin kirjoittajalla on ollut vapaus valita omaan artikkeliinsa haluamansa. Teksti haastaa lukijaa älylliseen pohdintaan tulevaisuuden sodankäynnin ja sodan kuvan ennustamisen arvaamattomuudesta tai arvioinnin tarpeellisuudesta ja osuvuudesta.

J.E.O (John) Screen (1939-2009) oli englantilainen historiantutkija. Screen toimi Lontoon yliopiston Slaavilaisten ja itäeurooppalaisten tutkimusten koulun kirjastonhoitajana 1972-1998. Hän tutki Suomen autonomian ajan sotilashistoriaa ja laati ensimmäisen Mannerheim-tutkimuksensa jo 1960-luvulla.
Elämäkerta on tutkimuksellisesti korkeatasoinen, kerronnaltaan sujuva ja kirjoittajan ulkomaalaisuudesta johtuen neutraaliin sävyyn kirjoitettu. Teos nousee laajassa Mannerheim-elämäkertakirjallisuudessa ehdottomasti laadukkaimpien joukkoon.

Kenraali Garejev ennakoi 1990-luvun puolivälissä sodan ja sen käymisen kehitystä ja keskittyy uuden teknologian vaikutuksiin esittäessään kysymyksen, onko sota edelleen politiikan jatkamista toisin keinoin vai ovat poliittiset, ideologiset ja teknologiset muutokset rikkoneet tämän yhteyden. Hän tutkii uhkan yhteyttä Venäjän kansallisiin intresseihin sekä sotaa poliittisena instrumenttina. Johtopäätöksenään Garejev esittää, että ydinsodan tai laajan konventionaalisen sodan todennäköisyys on pieni, mutta aseellisten konfliktien ja paikallisten sotien sekä kumouksellisen sodankäynnin lisääntyvän. Teos luo näkymää venäläiseen sotilaalliseen ennakointiin ja sen käsitteisiin.

Tutkimuksessa tarkastellaan miten Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla muotoutuneet sotataidolliset ajatukset ovat vaikuttaneet neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidon kehittymiseen, ja näkyvätkö nämä ajatukset tämän päivän venäläisessä sotataidossa. Kysymystä lähestytään kuudessa luvussa: historiallinen tausta, neuvostoliittolainen sotataito, II maailmansodan ja sen jälkeinen sotataito, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotataidollinen ajattelu. Yleisjoukkojen toiminta keskittyy aikaisempaa enemmän toimintaan aseellisissa konflikteissa ja paikallisissa sodissa. Niiden käyttö alueellisissa tai laajamittakaavaisissa sodissa ei silti ole poissuljettua. Kansallista teoriapohjaa voi hyvällä syyllä pitää venäläisen sotataidon vahvuutena. Vaikka Venäjällä, kuten muuallakin, jäljitellään Yhdysvaltain asevoimien toimintatapoja, tarkastellaan niitä terveen tieteellisen epäilyn näkökulmasta.

Voiman Venäjä -raportti tarkastelee Venäjän nykytilaa ja tulevaisuutta turvallisuuden näkökulmista. Julkaisussa on keskitytty kolmeen pääteemaan: Venäjän ulkopolitiikka, sotilaallinen puolustus ja puolustusteollisuuden resurssit ja sisäinen kehitys. Kirjan lopussa esitetään neljä mahdollista tulevaisuutta ja niiden mahdollisia seurauksia Venäjän sisäiselle tilanteelle, taloudelle, ulkosuhteille ja sotilaalliselle turvallisuudelle. Raportti ei edusta valtionhallinnon näkemystä.

Koska Erwin Rommelin Jalkaväki hyökkää (1939) on jo bibliofiilinen harvinaisuus, on toinen varteenotettava ja helpommin saavutettavissa oleva suomenkielinen saksalaisen sotataidon edustajan teos salamasodan suurimpana teoreetikkona ja praktikkona pidetyn Heinz Guderianin muistelmateos. Guderian avaa hyvin omaa sotataidollista ajatteluaan eri operaatioihin liittyen, osoittaa lähes täydellisenä pidetyn Blitzkrieg-koneiston kitkapisteitä ja kuvaa myös Kolmannen valtakunnan tuhon tielle johtaneita ratkaisuja ja omia sivuraiteillekin johtaneita hetkiään (kun ei osannut pitää suutaan kiinni, vaan oli rehellinen, kun virkavelvollisuus vaati puuttumista). Guderianin johtamistapaan liittyvät huomiot ovat mekanisoitujen joukkojen hyökkäystaktiikan ohella teoksen parasta antia.

Kirja ei ole akateeminen tutkimus, vaan se pyrkii vastaamaan kahteen kysymykseen: Mitkä väärinkäsitykset johtavat siihen, että yhteistyösuhteen rakentaminen ei onnistu ja mitä länsi voi oppia Venäjän historiasta ja yhteiskunnasta näiden käsitysten korjaamiseksi. Näihin pyritään vastaamaan neljästä näkökulmasta: Venäjän paikka maailmassa (maailma, suurvalta, uhat, kylmän sodan voitto), Venäjän sisäinen järjestelmä (hallinto, yksilö ja valtio), Venäjän perintö (moraalinen viitekehys, historia) ja muutoksen mahdollisuudet (oppositio, protestit ja tyytymättömyys sekä sisäinen muutos). Kirjassa ei kritisoida tai tuomita Venäjää tai venäläisiä, ironiaa unohtamatta ja Keirille tyypillinen hieman ambivalentti kerronta, missä on ehkä yhtymäkohtia savolaisuuteen (”suottaapi olla, suottaapi ettei ole”).

Irlantilaisen Ian Spellerin kirja on hyvä yleisesitys nykyaikaisesta merisodankäynnistä, merisodan teoriasta, teoreetikoista ja nykyaikaisesta merisotataidosta. Kirja on tiivis, helppolukuinen ja sopii erinomaisesti esimerkiksi oppikirjaksi merisodasta.

John Boyd on yksi Yhdysvaltojen tunnetuimmista hävittäjälentäjistä, joka kukisti kaikki vastustajansa kaartotaistelussa alle 40 sekunnissa ja, joka oli erittäin vahvasti mukana useiden edelleen käytössä olevien hävittäjätaktiikoiden ja lentokoneiden kehittämisessä (mm. F-15, F-16, A-10). Hänet tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea OODA-loop teorian isänä. Teorian, joka on sittemmin nähty tuottavan tuloksia niin sotilaallisissa (mm. Persianlahden sota) kuin yritysmaailman viitekehyksissä. Kirja on kohtalaisen helppolukuista englantia ja avaa erinomaisesti tämän kiistellyn henkilön elämää sekä ennen kaikkea OODA-loop teorian syntyä ja sen perimmäistä tarkoitusta.

Vapaussodan ja talvi- ja jatkosotien ratkaisevat sotilaalliset päätökset valmisteltiin ja tehtiin Päämajassa. Apulaisprofessori Karjalaisen tutkimuksessa analysoidaan sotatoimien valmistelua, niihin nivoutuvaa päätöksentekoa sekä johtamista Päämajan näkökulmasta. Teoksessa avataan onnistuneesti ylipäällikkö Mannerheimin komentajakeskeistä johtamistapaa, mutta myös pitkien sotavuosien arkea Mikkelin Päämajassa.

Michael O’Hanlonin teos arvioi Yhdysvaltain ja sen liittolaisten mahdollisuuksia pärjätä suurvaltasodassa Venäjän ja Kiinan kanssa. Kirja pohdiskelee Baltiaan ja Itä-Kiinan merelle rakennettujen skenaarioiden kautta, miten Yhdysvaltain sota Venäjän ja Kiinan kanssa voisi edetä, ja millaiseksi konfliktin muoto saattaa kehittyä 2040-luvulla, kun useat uudet teknologiat ovat käytössä. Lisäksi kirja esittelee suosituksia Yhdysvaltain suurstrategian päivittämiseksi suurvaltakamppailun aikakaudelle.

Naval War Collegen professorin Milan Vegon kirja on hyvä ja tiivis yleisteos merisotataidosta ja inhimillisen tekijän (human factor) osuudesta merisotataitoon.

Yleisesikuntaupseerikurssi 60:n diplomityö. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki 2021. Käyttö rajoitettu TL IV.

Yleisen sotataidon historian perusteos jokaiselle sodankäynnistä kiinnostuneelle tutkijalle, opiskelijalle tai harrastajalle.

Rajoittamaton sodankäynti on juuri mitä kirjan otsikko sanookin sen olevan: modernin kommunistisen Kiinan päätös käyttää kaikkia mahdollisia keinoja lannistaakseen kilpailijansa matkallaan maailman suurvallaksi. Kirja esittelee epäsymmetrisen sodankäynnin korean hyötysuhteen ja samalla myös laajoja tappioita aiheuttavassa konfliktissa. Vaikka kirja on kirjoitettu jo 1999, se on yllättävän ajankohtainen kuvaamaan kiinan tämän hetkistä sotilasstrategista asemaa.

Kirja esittelee nykyaikaisen sotataidon keskeisiä ja ajankohtaisia piirteitä. Painopiste on sotateorioissa ja operaatiotaidossa. Tähän liittyen tarkastellaan erityisesti liikesodankäynnin teoriaa. Myös puolustushaarojen yhteisoperaatioita käsitellään osana sotataidon nykyisiä trendejä. Kirja on tarkoitettu opetuskäyttöön sotilasopetuslaitoksissa ja osaksi asiantuntijoiden asevoimia koskevaa taustatietoa.

Asiantuntevan kirjoittajaryhmän yhteistyönä artikkeleista koostuva Sodan historia muodostaa rakenteeltaan loogisen ja hyvin etenevän kokonaisuuden. Verrattaessa vaikkapa John Keeganin Sodankäynnin historiaan, onnistuvat Malkki ja kumppanit esittämään sodankäynnin kehitysvaiheet tiiviimmin ja helppolukuisemmin. Teos etene nykypäivän kannalta kiinnostaviin teemoihin nopeammin ja huomioi erityisesti merisodankäynnin kehityksen muita vastaavia teoksia paremmin. Kirjan käyttökelpoisuutta lisää tiheä väliotsikointi, joka rytmittää lukukokemusta ja mahdollistaa sotataidollisen ”shoppailun” lukiessa. Tietolaatikot, henkilökuvakset, taistelukuvaukset ja hyvä kuvitus kruunaavat lukukokemuksen. Lukija ei edes tajua lukevansa sodankäynnin ja sotataidon kehityksen oppikirjaa. Kirja sisältää sodankäynnin ja sotataidon sanaston, joka avaa useiden vielä nykyäänkin käytetyn käsitteen taustaa, syntyhistoriaa ja jopa etymologiaa. Seitsemänsivuinen kirjallisuusluettelo on ryhmitelty teemoittain ja esittele parilla lauseella kunkin teoksen keskeisimmän sisällön, kannustaen lukijaa myös uusiin lukukokemuksiin.

Venäjän asevoimat on ollut muutoksen tilassa Neuvostoliiton hajoamisesta vuodesta 1991 lähtien. Venäjän asevoimia on kehitetty aseellisten konfliktien vanavedessä, kuten Tšetšenian, Georgian ja Ukrainan konfliktit ovat osoittaneet, sekä taloudellisten resurssien asettamissa rajoissa. Vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulussa julkaistiin teos Venäjän asevoimat 2000-luvun alussa. Siinä arvioitiin Venäjän asevoimien johtamisjärjestelmän, toimintaympäristön, puolustushaarojen, aselajien ja asejärjestelmien tilaa ja kehitystä vuosituhannen vaihteessa. Käsillä oleva teos Venäjän asevoimat muutoksessa – kohti 2030 lukua jatkaa Venäjän asevoimat 2000-luvun alussa-kirjassa aloitettua Venäjän asevoimien kehityksen analysointia 20 teema-artikkelissa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Venäjän sotilasstrategian perusteiden muutosta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen neljän tekijän kautta: sodan paradigman kehitys, sodan ennaltaehkäisyn kehitys, sotilaallisen voiman käytön perusteiden kehitys ja sotilaallisen voiman kehitys. Venäjän sotilasstrategian ja sen perusteiden kehitys on johtanut siihen, että Venäjän sotilasstrategian perusluonne on ambivalentti sekä puolustuksellinen että hyökkäyksellinen riippuen päätöksestä tilanteen edellyttämällä tavalla. Venäjän sotilasstrategiassa on tapahtunut muutos, jossa sotilaallisen voiman pidäkkeellinen funktio pystytään muuttamaan viiveettömästi asevoimien suoraksi ennakoivaksi käytöksi. Pidäkkeen ja sotilaallisen voiman käytön välinen raja on hävinnyt.

Puolustusvoimien 100-vuotisen historian tutkittu kehityskaari ja juhlakirja muodostaa kokonaiskuvan Suomen sotilaallisesta puolustamisesta. Kirjan painopiste on kylmän sodan aikakaudessa ja puolustussuunnitelmissa. Tieteelliseen tutkimukseen perustuvan teoksen kirjoittajakunta koostuu kunkin aihepiirin huippututkijoista.